HIV on edelleen merkittävä maailmanlaajuinen kansanterveysongelma, johon liittyy 1,5 miljoonaa uutta diagnoosin saanutta henkilöä vuonna 2020 ja 680000 kuolleisuutta samana vuonna huolimatta parannuksista tartuntatoimenpiteissä ja HIV:n biologian tuntemuksessa. HIV tunkeutuu ja tuhoaa TCD4+-lymfosyyttejä (joita kutsutaan myös Th-lymfosyyteiksi) ja vähäisemmässä määrin muita immuunijärjestelmän soluja. Ajan myötä infektio etenee immuunijärjestelmän pettämiseen, jolloin opportunistiset infektiot ja hengenvaaralliset syövät voivat kehittyä, ja syntyy sairaus, joka tunnetaan nimellä hankittu immuunipuutosoireyhtymä (AIDS).
Hiv tunkeutuu immuunijärjestelmään ja tuhoaa TCD4+-lymfosyyttejä (joita kutsutaan myös Th-soluiksi) ja vähäisemmässä määrin muita immuunijärjestelmän soluja.
Th-lymfosyytteihin tunkeutuakseen HIV-1 (yleisin) voi käyttää yhteisreseptoreita CCR5, CXCR4 tai molempia. CCR5:n määrä CD4+ T-solujen pinnalla on kuitenkin keskeinen solujen perimättömyyttä säätelevä tekijä ja taudin etenemisen kannalta ratkaiseva tekijä. CCR5 on reseptori kemokiineille, molekyyleille, jotka houkuttelevat muita solutyyppejä tiettyihin kehon osiin ja osallistuvat ensisijaisesti immuunivalvontaan ja tulehdusreaktioon.
CCR5-ko-reseptorin ilmentyminen solujen pinnalla voidaan estää luonnossa esiintyvällä geneettisellä muunnoksella, joka koostuu 32 emäsparin deletoitumisesta. Tämä variantti tuottaa HIV:lle ei-toimivan sisääntulon yhteisreseptorin, joka ei edistä viruksen ja kohdesolukalvon välistä fuusioitumista, mikä estää infektion ja patogeneesin. Kahden kopion kantajat (1 % eurooppalaisista) ovat erittäin hyvin suojattuja tartunnalta, vaikka suoja ei olekaan täydellinen, sillä näillä henkilöillä on raportoitu harvinaisia tartuntatapauksia. Tämän muunnoksen yhden kopion kantajilla näyttää olevan yhteys pienempään viruskuormaan, hitaampaan lymfosyyttikatoon ja siten viivästyneeseen AIDSin etenemiseen. Lisäksi heillä olisi parempi virologinen vaste antiretroviraaliseen hoitoon.
CCR5Delta32:ta esiintyy pääasiassa Euroopan väestöissä (10 %), erityisesti pohjoisessa, kuten Suomessa ja Venäjällä (16 %), Islannissa (15 %), Ruotsissa (14 %), Tanskassa (13 %), Pohjois-Ranskassa (14 %) ja Norjassa (10 %), kun taas etelässä ja Välimeren alueella, kuten Espanjassa (7 %), Italiassa (5 %, 6 %), Portugalissa (5,2 %) ja Sardiniassa (4 %), se on harvinaisempi. Sitä on havaittu myös muissa eurooppalaisperäisissä populaatioissa, jotka liittyvät muuttoliikkeisiin Etelä-Afrikassa (13 %) tai Chilessä (12 %), sekä afroamerikkalaisilla, vaikkakin vähäisellä esiintyvyydellä (2 %), ja joissakin juutalaisissa populaatioissa, erityisesti ashkenazipopulaatioissa (11-20 %). Sitä ei käytännössä esiinny Saharan eteläpuolisilla afrikkalaisilla, aasialaisilla ja Amerikan alkuperäiskansoilla.